No voi rähmä... tässä pieniä paloja tästä päivästä:
"Mitäs tuossa sohvalla oikein on? Ahaa! Äiti on jättänyt tähän näköjään tuon valkoisen siihen-ei-saa-koskea jutun. Missäs äiti oikein on? Äiti taitaa olla keittiössä.. Uskaltaisinkohan vähän katsoa tuota lähemmin.. Ai kun on ihanaa valkoista lankaa ja se kerä tuntuu poskea vasten ihanan pehmeältä! Noita tikkuja se äiti aina kilistelee vastakkain. Minäkin taidan kokeilla. Tralla-lalla-laa.. Oho! Nyt se puikko ja työ putos lattialle. Vedänpä tuosta langasta sen takasin sohvalle... Kas, ei se nousekaan vaan lankaa vaan jatkuu ja jatkuu..."

Saapuessani tähän tapahtumapaikalle oli rakas tyttäreni saanut nykäistyä työstäni puikon irti ja oli parhaillaan purkamassa aikaansaannostani. Ensimmäinen tunne oli suunnaton raivostuminen. Suututti niin kovasti etteivät sanat tulleet suustani ulos, vaan todennäköisesti huudon sijasta kurkustani kuului vain käheää pihinää ja matalaa voihketta. Vein tytön nätisti toiseen huoneeseen jatkamaan leikkejään ja palasin takasin tuhopaikalle. Nostin työni varovasti lattialta, niinkuin lapsena nostin käteeni loukkaantuneen pikkulinnun. Itku kurkussa ja harmistuksen kyyneleet silmissä työllä ja vaivalla keräilin takaisin puikolle silmukoita ja langankiertoja. Siinä olikin sitten työtä saada kerättyä takaisin kaikki kohdilleen, jotta silmukkaluku taas vastasi sitä mitä pitikin. Vähällä olikin etten napannut seinään koko työtä, sillä kaikkien niiden langankiertojen ja kavennusten takia vahingon korjaaminen alkoi vaikuttamaan liian epätoivoiselta ellei peräti mahdottomalta, mutta pitkällisen työn tuloksena sain kuin sainkin taas kaikki silmukat täsmäämään.  Hienoa, että olen siirtänyt kiinnostuksen käsitöistä jälkipolvillekkin, mutta voisihan sen jollain toisellakin tavalla mieluusti ilmaista.