Edessäni aukeni valtava Sali, joka oli täynnä pitkiä pöytiä. Pöydät notkuivat kauniita, kiiltäviä joulupapereita, koristeellisia pakettinaruja ja erivärisiä teippirullia. Pöytien ympärillä oli valtavia lahjakasoja, joista pienet tontut nappasivat aina lahjan paketoitavaksi. Jokaisen pöydän päässä seisoi pitkäpartainen tonttu, joka luki listasta ääneen lapsen nimen ja hänelle annettavan lahjan. "Annalle nukke, Jukalle junarata, Mikolle iltasatukirja, Oonalle nalle, Matille risuja, Siinalle.. " Enempää en ehtinyt kuuntelemaan, sillä kuulin kuinka takanani olevasta tunnelista kuului kovaa suhinaa. VIUUH-VIIIUUHH-VIUUHHH- ääni lähestyi kovaa vauhtia. Etsin katseellani paikkaa, johon piiloutua, mutta luolan seinät eivät tarjonneet minulle minkäänlaista suojautumispaikkaa. Mihin ihmeeseen voisin piiloutua? <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

En ollut aikaisemmin huomannut liukumäkeä jalkojeni juuressa. Voisin vaikka vannoa ettei sitä ollut siinä vielä äsken… Suihkiva ääni tuntui kuuluvan jo parin mutkan takaa ja pystyin kuulemaan pienen kikatusnaurunkin. Nopeasti hyppäsin liukumäkeen ja tunsin kuinka aloin kiitämään hurjaa vauhtia alaspäin. Salissa seisovat tontut olivat niin työntouhuissaan, etteivät he olleet kiinnittäneet minuun mitään huomiota. Liukumäki jatkui salin lattiassa olevasta reiästä alaspäin. Sydämeni hakkasi kiivaasti sillä en tiennyt mihin olin päätymässä ja mikä ihme takanani oli tulossa.

Liukumäki jatkui mutkitellen aina vaan alaspäin ja alaspäin ja alaspäin.. MIhin ihmeeseen olin päätymässä? Olin juuri saapumassa suureen kaarteeseen kun katsahdin taaksepäin. Näin kuinka takanani liukui menninkäinen säkkikangashousuineen ja pienine likaisine varpaineen. Menninkäisen hiuksien seassa oli jotain kauniin kimaltavaa ja jo pelkästä vilauksesta ja kauniin helisevästä äänestä tiesin, että se oli keijukainen. Säikähdin, sillä menninkäinen piiskasi pienellä hännällään lisää vauhtia ja he voisivat saavuttaa minut minä hetkenä hyvänsä! Onnekseni menninkäinen ja keijukainen kääntyivät liukumäen sivuhaarasta toiseen suuntaan ja minä jatkoin yksin matkaani eteenpäin kohti tuntematonta.

Jatkoin liukumistani alaspäin. Tuntui kuin olisin liukunut jo ikuisuuden, kunnes humpsahdin johonkin pehmeään. Ympärilläni oli säkkipimeää ja aivan hiljaista. Olin hetken aikaa aivan liikkumatta paikallani uskaltamatta tuskin hengähtääkään. Vieläkään ei kuulunut mitään enkä nähnyt valojen syttyvän. Ehkä kukaan ei ollut kuullut saapumistani. Ujutin varovasti repun selästäni ja kaivoin taskulampun esiin. Pistin käteni suojaksi taskulampun etten, jotta valo ei paistaisi liian kirkkaasti ympärilleni. Silmäni totuttelivat hämärään valoon ja huomasin pudonneeni pehmeään, pumpulimaiseen lumikinokseen. Ilma ei kuitekaan tuntunut yhtään kylmältä eikä lumikaan sulanut kädelleni. Heitin tuota lunta varovasti ilmaan ja näin kuinka pienet kevyet hiutaleet leijailivat pehmeän sulavasti maahan. Nousin seisomaan ja tutkin tarkemmin tilaa johon olin päätynyt. Edessäni oli jälleen käytävä. En voinut palata liukumäkeä takaisin ylöspäin, joten ainoa vaihtoehto oli lähteä astelemaan tuota käytävää eteenpäin.

Pian huomasin, etten tarvinnut enää taskulamppua, sillä edetessäni käytävää sen seinillä olevat pienet valosoihdut roihahtivat tuleen itsestään ja valaisivat tietäni. Pienen matkan jälkeen saavuin holvimaiseen tilaan, jonka seinillä näkyi monta erikokoista ja muotoista ovea sekä kaksi haaraa, joissa luola jatkuisi käytävinä.

Tutkin ovia tarkasti, mutta missään ei lukenut minne ovet veisivät. Minulla ei ollut aavistustakaan mihin suuntaan minun pitäisi jatkaa matkaani. En tiennyt olisiko edessäni vaaroja vai lisää ihmeellisiä seikkailuja. Päätin luottaa vaistooni, kunnes muistin selkärepussani olevan nahkakantisen kirjan, jonka olin löytänyt aiemmin…