Sain joku yönsydän ihan huippuidean: minäpä leivon kerrankin tytölle suklaakakun. Oikein suklaisen, herkullisen ja  mehevän Suklaakakun, Isolla Ässällä.  Reunoilta mehevä, keskeltä pehmeän suklainen.  Pompin riemusta yläpystyä, kun löysin netistä hyvän ja helpon ohjeen juuri sellaiseen kakkuun. Koulussakin jo kehuskelin, että saavat sitten maanantaina maistiaiset, kun väännetään ryhmätyötä.  

Ohje, check.

Aineet, check.

Tarvikkeet, check.

Ja eikun käärimään hihat ja kakun tekoon.  Äidin rakkaudella vatkasin aineet vaahdoksi, sekoitin aineet hellin käsin ja lähes hengittämättä kumosin valmiin taikinan kakkuvuokaan, jotta kakku ei vaan lässähdä. Hyvin varovasti, silkkihansikkain, siirsin koko komeuden uuniin ja ajastimeen ohjeen mukainen paistoaika.  

*Biip, biip, biip, biip* Ajastin ilmoitti kakun olevan valmis. Ohjeen mukaankin ”kakku on valmis, kun reunat ovat kiinteät ja keskeltä löysähkö”.  Opastin miestä sitten testaamaan kakkua hammastikulla. *Tökikti, tökiti, tökiti *Kakku tökittiin täyteen pieniä lokoskolosia . Reunat kiinteät ja keskeltä löysä. Yhteistuumin päättelimme kakun olevan valmis. Kakku sai hetken hengähtää ja niin minäkin. Ilmassa leiju ihana suklaakakun tuoksu. Olin onnistunut. En vaan vielä tiennyt, että tulisin kokemaan onnistumisen ristiriitaisen ja karvaan totuuden.

Kakun jäähdyttyä keikautin pohjan kakkulautaselle. *Slurp* Slurp? Millon vatussa kakkua kumotessa kuuluu *slurp*?  Pelon sekaisin tuntein raotin kakkuvuokaa ja samalla hetkellä ymmärsin mistä se ääni tuli. Kakkulautasella makasi suklaavanukasta kiinteillä reunoilla. Ajattelin nopeasti korjata sen mikä korjattavissa on.  Keikautus ja kaavinta vaan ja takas uuniin.

Luottavaisin mielin katselin kakun paistumista. Kyllähän tuosta vielä kakku syntyisi. Kermavaahtoa vaan reilusti päälle, niin kukaan ei tietäisi tästä episodista yhtään mitään. 

Hetken päästä alkoi uunista tulemaan vähän liiankin kypsän leivonnaisen tuoksahdus. Todella kypsän kakun tuoksahdus. Empiirinen tutkimus kuitenkin osoitti kakun olevan edelleen keskeltä liian löllö.  Miten hitossa kakku voi samaan aikaan palaa ja olla raaka? Päätin kakun antaa vielä hetken olla uunissa. Suklaakakulle ominainen ruskea väri alkoi väistymään tummempien sävyjen tieltä. Kakku oli pakko ottaa pois uunista, ennen kuin naapurit kutsuisivat torpan täyteen palomiehiä. Eikä meillä olisi ollut tarjota edes Gevaliaa kutsumattomille vieraille.

Otin kakun uunista ja keikautin kakun kakkulautaselle.  Päätin raaputella pois palaneet kohdat. Kakusta lähti noin puolet. Ja tällainen se on:

 

Ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä.

Tai oikeastaan onnistuin, kakkuhan on reunoilta kypsä ja keskeltä löysä, niin kuin toivoin. Tarvittais vaan aika julmetun paljon sitä kermavaahtoa. Ainut vaan, ettei tuossa oikein ole paikkaa kynttilälle.

 Mies huolissaan kyseli, että en kai aio kuvaa sentään julkiseen laittoon pistää, etteivät saa väärää kuvaa. No siis todellakin! Tässä on kuulkaas nyt ihminen niinku rehellisimmillään.

Kakusta en tiiä, mutta on kuulkaas ihan taivaallisen hyvää mössöä!

Silti musta tuntuu, että meidän pitää nyt ottaa käyttöön suunnitelma B.