Innostuin sitten oikein urakalla suunnittelemaan ja toteuttamaan ponchoja. Ensimmäinen poncho on olkapää saumojen ompelua vaille valmis ja vaikka olin se huolellisesti piirtänyt ja mitannut niin eikös vaan siitä tullut susi. Mallasin tuossa sitä ponchoa tyttöni päälle ja kas kas, poncho hulahtaa suoraan nilkkoihin. Ehken pikkasen liian iso kaula-aukko etten sanoisi :)  Tytön ponchon tein virkkaamalla ja ompelemalla yhteen  isoäidinneliöitä jostain iänikuisen vanhasta villalangasta (ei mitään aitoa villaa, vaan jotain sinne-päin-villalankaa). Etu- ja takakappaleet ovat siis V:n mallisia.

Jotenkin mulla on nyt tuon matkan jälkeen tökkinyt sanallinen ilmaisu ja pahasti. Tuntuu, että vielä pari viikkoa sitten olisin heittämällä osannut selittää, että millaista ponchoa tarkoitan, mutta nyt tuo sanallinen kuvailu tuntuu kuin yrittäisin juosta lentohiekassa. Muutenkin tuntuu, että ajattelutoiminto toimii vaan kolmasosa teholla normaalista. Pari esimerkkiä:

Yhtenä päivänä mieheni ja veljeni keskustelivat mieheni ystävästä ja minä kuuntelin heidän keskusteluaan toisella korvalla. Mies sitten kertoi, että miten tämä ystävä oli hommannut kotiinsa kaksi Wlania. Minä, idiootti, aukaisin suuni ja kysyin: "Millainen koirarotu se Wlan on?" Siinä naurunremakan ristitulessa tajusin tyhmyyteni kun muistin, että Wlan on langaton nettiyhteys. Kuulin kyllä pitkään kuittia, siitä että Wlan taitaa olla kastroitu, karvaton ja hännätön rotu. Heh heh.

Toinen esimerkki on eilisillalta kun ripustin pyykkiä narulle. Miehelläni on kaappi täynnä farkkuja, joita hän hamuaa vai tiettyjä merkkejä ja tietysti ainoastaan aitoja. Noh, katsahdin siinä sitten pesulappua ja hihkaisin miehelle: "Hähää! Nää sun farkkus ei ole aidot, nää on jotain puuvillaa!" Niin, mitäköhän sitten kuvittelin farkkujen olevan? Torvi,
torvi, torvi.... Hittokö, joskus oppis pitämään suunsa kiinni.