Istahdin keinuun ja päästin sisäisen lapseni valloilleen. Otin kunnon vauhdit, jotta voisin pitkästä aikaa tuntea vatsanpohjassani kuplivaa kutinaa, joka syntyy siinä pienessä hetkessä kun keinu on saavuttanut vauhdillisen lakipisteensä vaihtaakseen keinunnan suuntaa. Nautin vauhdista ja niistä keinumisen lempeistä tuulahduksista.

Pistin silmäni kiinni ja kohotin kasvoni kohti aurinkoa, joka lähetti lämmittäviä säteitään puiden välistä. Annoin vauhdin hiljetä omaan tahtiinsa. Kerta kerralta vauhti hiljeni ja keinumisen kaari pieneni pienenemistään. Samaan tahtiin tunsin rentoutuvani ja laskin pääni vasten keinun rautakettinkiä. Kuuntelin saranoiden vaimeaa narahtelua ja jostain kaukaa kuuluvien lintujen tervehdyksiä. Tuuli suhisi lempeästi puissa ja hyväili hiirenkorvilla olevien puiden oksia, aivan kuin sanoen: "Avatkaa lehtenne, on jo kevät".

Pienen nautinnollisen hetken jälkeen kuului vierestäni pieni, varovainen ääni: "Äiti. Annakko vauhtia?" Avasin silmäni ja katsoin vieressä keinuvaa tyttöäni. Hänkin haukotteli varsin raukeana. Aurinko oli jälleen tehnyt taikansa. Kaikki näytti hetken aivan siniharmaalta. Ihana sininen hetki.