11.-12.1.2013:

Olin perheen kanssa messuilla ja mieheni tuskastui tungokseen. Hän ilmoitti, että me lähdetään nyt, sillä meillä on kiire. Minä tottelin ja yritin siinä ulko-ovelle suunnatessa vielä nopsaan vilkuilla kojujen tarjontaa. Yhtäkkiä  huomasin, että mieheni oli parkkeerannut itsensä metrilakuja myyvän kojun eteen. Kiire oli loppunut kuin seinään eikä tungoskaan enää ahdistanut.

Olin korkean mäen päällä vain pyyhe ylläni. Katselin itseäni mäen alla, kun aloin kierimään vinhaa vauhtia mäkeä alas. Pyyhekin sinkoutui jonnekin matkan varrelle. Mäen alla hyppäsin mieheni ajaman auton kyytiin, kunnes risteyksessä huomasin neulomani vaaleanpunaisen ponchon.  Halusin käydä hakemassa sen, sillä halusin jotain suojaa päälleni. Yritin saada sitä kiinni, mutta se lehahti lentoon.

Äkkiä olin sairaalassa jahtaamassa tuota ponchoa. Se leijui ilmassa kuin höyhen rajussa tuulessa. Aina kun olin saamassa sitä kiinni, se lehati uudestaan ilmaan. Minä juoksin ja parkourasin ympäri sairaalaa ponchon perässä. Tulin suljetun osaston ovelle, jonka minulle avasi vahtimestari, sillä kysyin olisiko ponconi lentänyt sinne.  Oven takana oli valoisaa ja paljon ihmisiä, minulle tuli kuva, että kaikki oli jotenkin vammaisia enkä tiennyt kuka heistä oli potilas, hoitaja tai lääkäri. Ihmettelin, että miksi he, harmittoman oloiset ihmiset, olivat siellä suljetulla osastolla.  Ponchoni ei ollut siellä, joten jatkoin matkaa kierreportaat alas.  Portaiden alapäässä oli vain metalliset hissinovet. Portaiden alapuolella oleva seinä oli kauttaaltaan keltaisilla juovilla. Suljetun osaston potilaat olivat käyneet siellä tarpeillaan. Ihmettelin miksi ei haissut tai miksi niitä jälkiä ei oltu saatu pois seinältä.

Palasin portaat ylös ja tulin suureen aulatilaan, jota kieri avoparvi. Aulatilassa keskellä oli paljon sänkyjä.Kuului huutoa, kirkumista ja kiroilua. Portaiden vieressä oli kyltti, josta kävi ilmi, että tämä oli vaarallisten potilaiden osasto. Käytävän päässä hoitaja ripusti sängynpäätyyn hopeista kuusennauhaa, vaikka joulu oli ohi. 

Mietin, että miksi nämä vaaralliset potilaat saivat kävellä vapaasti ja minä niiden joukossa, mutta vammaiset olivat suljetulla osastolla. Siinä vaiheessa en sitä tajunnut, mutta herättyäni sen oivalsin: se suljettu osasto ei suinkaan ollut se valoisa vammaisten puoli...Olin yksi niistä vaarallisista potilaista suljetulla osastolla.